Ghana kuulee. Kuuluuko?

Ollaan oltu 16 päivää Ghanassa, jäljellä on enää vaivaiset 76 päivää. Suunnilleen. Harkassa ollaan oltu nyt kaks viikkoa. On ollut hyvä saada päiviin tekemistä ja rytmiä, rutiinit tuo aika ajoin haastavalta tuntuvaan arkeen turvaa. Koulun oppilaat ja opettajat tulee päivä päivältä tutummiksi. Oon helpottunut, että vihdoinkin osaan luokkalaisteni nimet. 24:n toinen toistaan vaikeamman etunimen yhdistäminen oikeisiin kasvoihin on vaatinut tavallista enemmän vaivaa. Yleensä oon nimien kanssa nopeampi. Saan koko ajan enemmän selvää tästä afrikkalaisesta englannista, jota täällä puhutaan, jopa ekaluokkalaisteni joskus niin hiljaisesta ja ujosta soperruksesta. Hetkittäin sitä yllättyy itsekin, kun onnistuu käymään kokonaisen keskustelun jonkun kanssa änkyttämättä, aikuisen tai lapsen kanssa.

Millan muruja.

Milla leikkii osaavansa paikallisen pelin. Hyvin pysyi mukana.

Säännöllisen päivärytmin ansiosta viikot tuntuu nyt kuluvan suhteellisen nopeasti. Päivät taas tuntuu välillä loputtoman pitkiltä. Ollaan huomattu, että koulusta kotiin palatessa päivälevon tarve on käänteisesti verrannollinen sen koululuokan ikään, jonka kanssa on päivän viettänyt: Mitä nuorempien luokassa on, sitä enemmän tarvitsee huilia. Lähestulkoon joka iltapäivä mä ja Milla simahdetaan päiväunille ekaluokkalaisten riepottelun jäljiltä, Noora selviää noin tunnin rauhallisella olemisella tokaluokkalaisten käsittelystä, ja Immu tuntuu aina olevan täydessä vedossa vielä kotonakin kutosten kanssa vietetyn päivän jälkeen. Tai ehkä mun pitäis vaan myöntää itelleni, että nukkumaan saa mennä ennen yhtätoistakin, jos herätys on joka aamu kuudelta.

Rakastan meidän lapsia. Ne on raivostuttavan kurittomia, ne tulee lääppimään hiuksia likaisilla sormillaan, huutaa ja juoksee luokassa, joutuu opettajan piiskaamaks, roikkuu kintereillä välitunnillakin ja on loputtoman kiinnostuneita valkoisesta ihosta, mut ne on niin ihanan lapsia. Niiden silmät loistaa vielä viattomuutta. Rakastan niitä.

Benjamin ja Andy, mun kultamussukat.

Menossa leikki, jossa tarvii olla muuvsit hallussa. Noilla oli.

Ensiluokkaisia kaveruksia. Falcons ja Sparrows, mun ja Millan luokista.

Opettajatkin on huippuja. Toiset enemmän helmiä kuin toiset. Kaikilla meillä taitaa olla suosikkimme. Ja ne opettajatkin on tainneet valita meistä suosikkinsa. On kivaa vaihtaa ajatuksia aikuisten kanssa Ghanan ja Suomen kulttuurieroista, on kivaa ystävystyä ja on kivaa nauraa yhdessä. Milla on ilmeisesti jo onnistunut hurmaavalla olemuksellaan tekemään vaikutuksen ranskan opettajaan. Se ei oikeastaan juuri juttele meille muille valkoisille muuta kuin pakolliset kohteliaisuudet, mutta Millan kanssa se tykkää jutella enemmänkin. Milla varmuuden vuoksi sinnikkäästi muistuttaa häntä Suomessa odottavasta poikaystävästään, jota rakastaa ja ikävöi paljon. Ettei tulis mitään väärinkäsityksiä. Kyllä se taitaa ymmärtää. Ehkä sille pitäis selittää tää kuvio ranskaks, mutten osaa muuta kuin ”J’ai mal á la tete” eli ”Päähäni sattuu”. Enkä varmaan kirjottanut sitäkään oikein. Anteeks kaikki ne kolme ranskan opettajaa, jotka mulla kahden vuoden aikana oli.

Luokkaopetuksen seuraamisen lisäksi koulun innokas musiikin opettaja on kutsunut meitä tunneilleen opettamaan suomalaisia lauluja. Pakkohan meidän oli käyttää tilaisuus hyväksi ja tehdä jotain hassun hauskaa. Ollaan opetettu nyt sitten kolme luokkaa laulamaan ja leikkimään Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat. Se on ollut jymymenestys. Vanhemmille oppilaille opetettiin myös Maamme- laulun ensimmäinen säkeistö.  Mulla meni kylmät väreet kun sitä laulettiin. Rakastan Suomea. Vastalahjaksi musiikin opettaja on opettanut meille kaks ghanalaista laulua. Parasta.

Millan tulkinta naisesta. Kuva sai aplodit.

Hunajaa korville.

Hauskaa, oon mun mittakaavoissa ruskettunut, mut ei oikein erotu nyt.

Illat ollaan suurimmaks osaks vietetty rauhassa kotosalla. Tiistai-iltana koitettiin repäistä, lähdettiin sporttibaariin katsomaan futista. Oli kuulemma jännä matsi tulossa, Barcelona vastaan joku muu Champions Leaguen joukkue. Vastustajalla ei kuulemma ollut merkitystä. No siinä kävi sitten niin, että kun oltiin vaivalla saatu ängettyä itsemme täpötäyteen baariin ja saatiin taisteltua istumapaikat, tajuttiin, että siellä baarissa näytettiin väärää peliä. Ilmeisesti Chelsean joukkueessa on ghanalainen pelaaja, ja siks siellä baarissakin näytettiin sen peliä. Mikä joukkue on STE? Sitä vastaan Chelsea pelas sinä iltana. Ei sitten jääty katsomaan peliä loppuun.

Mulla on ikävä ruisleipää. Mulla on ikävä pakkasta. Mulla on ikävä hiljaisuutta. Mulla on ikävä juomakelpoista hanavettä. Ja ihmisiä.

Sanna. Sandels.