Loman
jälkeen meitä odotti ihanan turvallisena paluu arkeen. Pitkän lomailun jälkeen
paluu koululle tuntui tervetulleelta muutokselta edellisten päivien
joutenoloon. Tai no, itse asiassa eka päivä loman jälkeen meillä meni kaikesta
huolimatta totaalisen sluibailuksi, kun oltiin sovittu
harjoittelunohjauskeskustelu Suomen koulumme opettajan kanssa juuri tiistaille
19.11., ja afrikkalaiseen tyyliin noudatettiin sääntöä, ettei yhdelle päivälle
kannata sopia kuin yksi meno. Toki yhdelle päivälle voi suunnitella enemmänkin,
mutta hyvin todennäköisesti päivän edetessä eteen tulee yllättäviä tilanteita
ja ilmenee täysin itsestä riippumattomia syitä, joiden takia saat lopulta
toimitettua vain yhden asian tai joudut muuttamaan alkuperäisen suunnitelman
aivan toiseksi. Trotro-matka, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan kestää kaksi
tuntia, kestääkin viisi tuntia, bussi Tamalesta Accraan lähteekin vain kahdesti
päivässä klo 4 aamulla ja klo 4 illalla (vaikka meitä neuvonut ihminen oli
jättänyt meidät toisenlaiseen käsitykseen), kaduilla näkyy mainoksia Nälkäpelin
toisen osan ensi-illasta, mutta vasta elokuvateatterissa paljastuukin, ettei
elokuva ole tulossa teattereihin koko Ghanassa. Tää on just tällästä. No,
hyvällä omatunnolla siis käytettiin koko päivä noin puolentoista tunnin
Skype-keskusteluun ihanan opettajamme Hanna Niemen kanssa, ja lintsattiin
koulusta. Paitsi Immu, uskomatonta kyllä, käväisi aamutuimaan keräämässä
ahkeruuspisteitä.
Keskiviikkona
sitten todellisuudessa palattiin koululle, jossa meitä oltiin kaipailtukin.
Ennen lomaamme koulun rehtori, jota kutsutaan S.O.S.:ksi, oli luullut meidän
viipyvän lomallamme vain pitkän viikonlopun verran, vaikka oltiin kyllä sanottu
viipyvämme reilun viikon. Moni opettaja oli jo huolestunut, että oltiin jo
palattu Suomeen. Vastaanotto koululla oli siis lämmin, etenkin lapset olivat
onnellisia nähdessään taas koulun pihalla tutut neljä obronia (suom. huom.
valkoihoista). Ekaluokkaan palatessani ihmettelin olinko tullut ollenkaan
oikeaan luokkaan, kun lapset olivat hämmästyttävän hiljaisia ja käyttäytyivät
kuin ihmiset, eivätkä kuin villiapinalauma.
|
Nostalgiaa koulumatkalta. Tällä kujalla haisee pahalta. Todella. |
|
Limsaa! Pussissa! Mahtavaa! |
Seuraavana
päivänä kaaos palasikin keskuuteemme ja desibelit nousivat tutuille tasoille,
kun koulussa oli klubipäivä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että lapset saivat
muutamasta klubivaihtoehdosta valita yhden, johon halusivat osallistua. Klubeja
oli ainakin Girl’s Guide, French Club, ICT Club (eli jotain tietokonehommaa),
Science Club, Green Is Easy ja Kadett. Päivän toteutus tuntui aika erikoiselta
aikataulutukseen ja suunnitteluun tottuneelle suomalaiselle, sillä osa
klubeista kesti vain tunnin aamupäivällä ja osa kesti koko iltapäivän, joten
lapsilla oli suurin osa päivästä ohjelmatonta luppoaikaa. Lapset näkivät
tilaisuutensa koittaneen: nyt oli hyvää aikaa juosta käytävillä ja huutaa
sydämensä kyllyydestä! Mekin sitten päätettiin heittäytyä lapsen tasolle ja
saatiin kuningasidea. Millan, Immun ja Nooran kanssa alettiin leikkiä piilosta,
alueena koko koulu. Siinä oli sitten vastaantuleville opettajille selittämistä,
että mihin meillä muka oli kiire, kun missään ei tapahdu mitään. Oli kiire
löytää piilo tai paljastaa toisten piilo. Jos multa kysytään, niin se oli
parasta ikinä!
Eikä
perjantaikaan ollut tavallinen koulupäivä. Koulun pienimmillä luokilla oli ohjelmassa
tajunnan räjäyttävä ohjelmanumero paikalliselta yritykseltä, joka mainosti
koulussa tuotteitaan. ”Sano Carex, eikä käsienpesu ole koskaan ollut
hauskempaa!” Oli saippuaa, kosteuspyyhettä ja jopa jonkinlainen puuhakirja ja
vaikka mitä muuta jännää tuotetta siellä. Kunnioitettava suoritus
tuote-esittelijöiltä, kun saivat pidettyä yllä lasten mielenkiinnon sellaisella
aiheella kaks tuntia, saati että onnistuivat puhumaan käsipesusta, saippuasta
ja bakteereista niin kauan, vieläpä paahtavassa auringonpaisteessa.
|
Kappas, saippuaa. Tämän coolimmaks ei käsipesu enää tule. |
Pitkän
lomareissun jäljiltä ryytyneinä oltiin päätetty, että viikonloppuna ei ainakaan
matkusteta minnekään. Sunnuntain päivällispöytäkeskustelu meinasi jo saada
vakavahenkisiä piirteitä, kun puhuimme ammatillisesti kehittävästä aiheesta,
pokkaleikeistä. Ne on niitä leikkejä, joissa tarkoituksena on pystyä olemaan
nauramatta mahdollisimman pitkään, kun joku tekee jotain hassun hauskaa. Mun on
pakko myöntää, että oon aina ollut niissä ihan surkea. Ajan kuluksi kokeiltiin
sitten Vanhainkodin puheenaiheet -leikkiä, jossa kukin vuorollaan sanoo
vieruskaverilleen jonkin eläimen nimen niin, ettei hampaat saa näkyä. Leikki on
harvoin saanut suurta kansansuosiota ripareilla, mutta sinä sunnuntai-iltana me
saatiin siitä sellaset naurut, että kyyneliä vaan valui poskille. En tiiä
menikö naurut mökkihöperöyden vai meidän huumorintajun piikkiin. Pokkaleikit on
näköjään edelleen mun heikko kohta.
Maanantaina
25.11. alkoi meidän kymmenes viikko Afrikassa. Koulupäiviin vaihtelua toi kaksi
vierailevaa tähteä. Suomalaiset ystävämme Reetta ja Petra, jotka työskentelevät
Ghanassa orpokodissa, tulivat katsomaan rikkaampien ghanalaisten todellisuutta.
Tyttöjen oli tarkoitus vierailla koulussa vain yhden päivän verran, mutta
koulun vieraanvaraiset ja vastaanottavaiset opettajat saivat ylipuhuttua tytöt
tulemaan vielä tiistainakin. Ja vielä keskiviikkonakin. Harmi kyllä Reetta ja
Petra eivät viettäneet keskiviikkona koululla kuin aamupäivän, sillä iltapäivän
opettajankokous olisi tarjonnut heille extreme-elämyksen. Kun koulun kaikki opettajat istuivat
pakollisessa kokouksessa, lapset jätettiin luokkaan oman onnensa nojaan. Luokat
1 Falcons ja 3 Sparrows olivat onnekkaita, sillä lapsien ei tarvinnut olla
ilman vastuuntuntoista aikuista, vaan mun ja Millan opettajat vastuutti meidät
pitämään luokistaan huolta kahdeksi tunniksi. Haaste tuntui ylivoimaiselta.
Aiemmin en oo saanut lapsia hiljaiseksi hetkeksikään. Ja kun kissa, eli mun
tapauksessa opettaja Irene on poissa luokasta, niin hiiret hyppivät sydämensä
kyllyydestä pöydille. Ehkä oon oppinut täällä ollessa jotain, kun nyt sain
luokan pidettyä suhteellisen hyvässä kurissa jopa tunnin. Siitä hyvästä tunsin
itsestäni ylpeyttä, vaikka jälkimmäinen tunti olikin yks mun elämän hirveimmistä
tunneista. Silloin homma levisi käsiin ja viereisenkin luokan oppilaat tulivat
meidän luokkaan möykkäämään. Kuvaavaa on, että yks poika puri mua käsivarteen.
Onneks se on ohi.
|
Saispa tähän kuvaan mukaan äänitehosteet, näillä lapsilla on hyvät keuhkot. |
Torstaina
28.11. lähdettiin aamulla aikaisin vierailemaan toisenlaiseen kouluun, josta
saa kuulemma todenmukaisemman käsityksen ghanalaisesta koulunkäynnistä kuin
luterilaisesta koulusta. Koulun nimi on Winners Basic School, jota ylläpitää fyysisesti
vammaisena syntynyt Ike. Iken jalat on jotenkin alikehittyneet. Se mies kävelee
kuitenkin muitta mutkitta käsillään, sujauttaa kämmeniinsä varvastossut ja
painelee menemään. Mikä uskomattominta, Ike pitää yllä koulurakennusta ja
kiipeää välillä katolle korjailemaan jotain. Miten, kysyn vaan! Se mies on
elävä ihme, Ghanassa kohdellaan vammaisia todella huonosti. Vammainen lapsi
saatetaan kuulemma vain hylätä metsään. Ikella oli onneksi rakastavat ja
suojelevat vanhemmat, ja he ovat varmasti suuri syy siihen, miksi Ike on niin
elämänmyönteinen ja aktiivinen ihminen, ja ylipäätään elossa. Ihailen suuresti.
Hauska sattuma on, että Ikella ja mulla on samana päivänä synttärit!
|
Pienen pieniä oppilaita Iken koululla. |
|
Voiko ihanammin päivän enää alkaa? Rukous puun alla. |
|
Ike, hänen tyttärensä ja monta suomalaista nauttimassa varjosta. Taustalla tulevia luokkahuoneita ja meri. |
Koululla
tosiaan oli täysin erilaiset puitteet kuin mihin ollaan ehditty tottua
luterilaisella koululla. Suoraan sanottuna koulu näytti keskeneräiseltä
tiilirakennelmalta, jonka nurkista löytyi jos jonkinlaista romua. Mutta luokat
olivat ihan riittävästi varustellut, liitutaulut ja pulpetit löytyi joka
luokasta. Opettajat olivat yllättävän nuoria, suunnilleen parikymppisiä. Eikä
heillä ollut varsinaista koulutusta siihen. Pääsin vierailemaan kutosluokkaan,
jonka opettajan Sethin kanssa ollaan saman ikäiset. Seth kuulemma tekisi paljon
mieluummin jotain muuta työtä kuin opettaisi. Hänellä vain ei ole muuta
mahdollisuutta. Opettajan ammattia ei pidetä täällä läheskään yhtä suuressa
arvossa kuin Suomessa. Kaikesta huolimatta Seth vaikutti ihan tyytyväiseltä
oloonsa koulussa ja teki työnsä hyvin. Me bondattiin heti. Päädyin opettamaan
luokan neljälle oppilaalle asioita Suomesta, ja yritin parhaani mukaan myös
vastata, miten saa suomalaisen naisen vaimoksi. Suomen kieli taipui heidän
suuhunsa yllättävän hyvin. Melko varmasti Seth aloittaa nykyään päivät
luokkansa kanssa kysymällä heiltä ”Mita kuuluu class?”, johon luokka vastaa
”Huvaa kuuluu.”
|
Tehokasta tilasuunnittelua, kertakaikkiaan! |
|
Iken koulun nelosluokka. |
|
Päivän lounaan viimeiset hetket ennen pataa. Vitsi vitsi. |
Tällä
viikolla meidän harjoittelu loppuu. Ihan kummallista. Meillä on ollut aika
rento ote vikoihin koulupäiviin, ollaan kunnioitettu afrikkalaista perinnettä
ja puettu perjantaina afrikkalaisista kankaista tehdyt vaatteet päällemme (se
on muuten varma tapa saada kehuja), Millan ja Nooran kanssa ollaan karattu
musaluokkaan opettelemaan musiikinopettajan ja muutaman muun miehen kanssa
paikallista hittitanssia nimeltä Al Qaida (en oo ihan satavarma
kirjoitusasusta), ja juteltu opettajien kanssa. Hitsi, vaikka miten vannoin
Ghanaan lähtiessäni, että tää maa ei saa mun sydäntä, niin kuitenkin nää
ihmiset on onnistuneet osan siitä valloittamaan. Harkka loppuu huomenna, enkä
tiiä oonko valmis hyvästelemään ne lapset ja ne opettajat.
It’s the final
countdown.
Sandels. Sanna.
|
KALJALLA |
|
Joulutunnelmaa meidän Ghanan kodissa, ihanaa. |
|
Looking goog in african print. Luterilaisen koulun mestoilla. |
|
Kynnenaslusten tarkastus ja muuta mukavaa. Värikkäät paidat puetaan aina perjantaisin. |
|
6 Falcons. Kuka ei kuulu joukkoon? Immu, Immun luokka ja sen opettaja Mark. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti